Lilinkotisäätiön yhtenä tavoitteena on tarjota asukkailleen mahdollisimman paljon tukea itsensä näköisen arjen rakentamiseen. Tärkeä osa elämää voi olla työ- tai opiskelupaikka ja vuonna 2017 viisi säätiön asukasta opiskeli säännöllisesti. Heistä yksi painoi päähänsä valkolakin keväällä 2017.
Liisa, 59, on asunut Lilinkotisäätiöllä kolme vuotta.
Opiskeluinto syttyi keskikoulun luokkakokouksessa.
– Yksi kundeista sanoi, että sinusta ei sitten ikinä tullut ylioppilasta, niin kuin ei hänestäkään. Minulla alkoi itää päässä, että jos meillä vielä joskus on toinen luokkakokous, niin haluan mennä sinne ja sanoa, että onhan minulla ylioppilaslakki. Kun tämä mies vähän vihjasi, etten minä edes pystyisi tulla ylioppilaaksi, ajattelin, että näytetään, Liisa muistelee.
Siitä alkoivat Liisan neljä ja puolivuotiset opinnot Helsingin aikuislukiossa. Opiskelu toi päiviin rytmiä ja mielekästä sisältöä, mutta toisaalta hyppy lukiomaailmaan oli myös iso ponnistus skitsofreniaa sairastavalle Liisalle. Opinnoista suoriutuminen vaati suuren määrän motivaatiota ja sisukkuutta. Erityisen hankalaa oli kemian tunneilla.
– Välillä purin vaan hammasta. Oli tosi vaikeaa. Mutta olen aina tykännyt, että valkolakki on kaunis lakki. Siellä minä sitten vaan istuin tunnilla ja mietin valkolakkia. Ajattelin, että tuon minä haluan. Se on niin komea lakki.
Ponnistelu kannatti, sillä Liisa ei saanut yhdestäkään tentistä hylättyä arvosanaa, mistä opinto-ohjaajakin antoi kiitosta. Isona apuna opinnoissa toimi Liisan poika, joka preppasi äitiään paitsi kemiassa myös muissa lukion aineissa.
Ei kahta ilman kolmatta
Jälkikäteen ajateltuna lukioaika meni Liisasta hirvittävän nopeasti. Kun Liisa kolme vuotta sitten muutti Sepänkotiin, olivat käynnissä jo ylioppilaskirjoitukset. Jos opintojen aikana haasteita tuotti kemia, kirjoituksissa kapuloita rattaisiin laittoi terveystieto, joka meni läpi kolmannella yrittämällä.
– Siinä voisi sanoa, ettei kahta ilman kolmatta, Liisa nauraa.
Kolmas hylätty tulos olisi johtanut siihen, että koko kirjoitusurakka olisi pitänyt aloittaa alusta. Tieto tästä aiheutti Liisalle stressiä ja murhetta, mutta läheiset ja Lilinkotisäätiön väki tsemppasivat opiskelijaa eteenpäin.
Muiden aineiden, pitkän ruotsin, äidinkielen ja lyhyen englannin, ylioppilaskokeet tuntuivat onneksi helpoilta.
– Valmistuminen tuntui ihanalta, Liisa huokaisee.
Juhlan aika
Ylioppilaslakki käytiin hakemassa Sokokselta yhdessä pojan kanssa.
– Se oli kyllä mahtava tunne. Olin niin kauan tuijottanut sitä valkolakin kuvaa ja sitten sain sen päähäni.
Juhlat vietettiin aurinkoisessa alkukesän säässä Sepänkodilla.
– Haluan sanoa isot kiitokset palvelukodin henkilökunnalle, että sain pitää juhlani täällä. Minulla oli aivan ihanat juhlat täällä Sepänkodissa!
Liisa ei ole ainakaan toistaiseksi päässyt esittelemään lakkiaan luokkakokouksen epäilevälle miehelle, mutta eräs läheinen joutui kyllä syömään sanansa.
– Kun kerroin aikanaan veljelle, että olen ilmoittautunut lukioon, hän sanoi, että saan 500 euroa, jos ikinä pääsen läpi. Loppuvaiheessa hän totesi, että mitä menin lupaamaan. Hän joutui pulittamaan minulle 500 euroa, Liisa kertoo nauraen.
Tulevaisuudessa houkuttelisivat lisäopinnot. Liisa pohtii tällä hetkellä ranskan kielen opintoja. Määrätietoisella ja päättäväisellä naisella on yksinkertainen, mutta vahva viesti niille, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa hänen kanssaan:
– Kaikki on mahdollista!
Liisan toivomuksesta hän esiintyy jutussa vain etunimellään.
Viimeisimmät kommentit