Lilinkotisäätiön kehittämispäällikkö Heikki Hyvönen on tehnyt merkittävän uran mielenterveystyön parissa. Sota apatiaa vastaan on jatkunut vuosikymmenten ajan ja tulee jatkumaan myös eläkkeellä.
Loman kautta eläkkeelle suuntaava Lilinkotisäätiön kehittämispäällikkö Heikki Hyvönen kertoo tulleensa alalle sattumalta. Kaikki alkoi siitä, kun nuorempana sosiaalipolitiikkaa opiskellut mies suuntasi kesätöihin Ruotsiin.
– Opinnoista tuttu kaveri antoi vinkin tukholmalaisesta mielisairaalasta, jonne haettiin kesätyöntekijöitä suljetulle osastolle, Heikki muistelee.
– Se oli mun ensikosketus mielenterveysalaan. En tuolloin todellakaan ajatellut, että se olisi mun ala, mutta se sai huomaamaan, että tällaistakin on olemassa.
Kesätyö tukholmalaisessa mielisairaalassa sytytti kuitenkin yllättäen kipinän, joka sai Heikin ensin keikkatyöläiseksi mielenterveysalalle ja lopulta jättämään sosiaalipolitiikan opinnot ja hakeutumaan mielisairaanhoitajakoulutukseen, josta hän valmistui vuonna 1989.
Sota apatiaa vastaan
Heikki kertoo, että ala vei hänet mennessään, sillä hän tunsi heti olevansa kotonaan mielenterveyskuntoutujien kanssa.
– Huomasin, että olemme todella samanlaisia ja taistelemme samojen asioiden kanssa, mutta meillä on vain eri keinot ratkoa ongelmia. Mä halusin olla siinä taistelussa mukana, Heikki sanoo.
– Se meitä yhdistävä taistelu oli, ja on yhä, sota apatiaa vastaan, johon mä lähdin yhdessä skitsofreenikoiden kanssa kahdesta syystä. Ensinnäkin tämä taistelu on tärkeää sairauden kanssa eläville, sillä sairauden seurauksena on apatia ja eristäytyminen. Toisaalta mulla oli myös henkilökohtainen syy, sillä olen itse äärimmäisen nopeasti puutuva ihminen. Sota apatiaa vastaan onkin pitänyt mut liikkeessä kaikki nämä vuodet.
30 vuoden uraan on mahtunut paljon
Valmistumisen jälkeen Heikki sai paikan Niemikotisäätiön asumispalveluyksikkö Sotkanpesästä ohjaajana, josta hän siirtyi pienasunto-ohjaajaksi ja jälleenvuokrauksen ohjaajaksi.
– Kouluttauduin tuolloin psykiatriseksi sairaanhoitajaksi työn ohessa. Tein päättötyönä yöpäivystyssuunnitelman Niemikotisäätiölle ja siirryin pyörittämään viideksi vuodeksi jälleenvuokrausasuntojen ja kuntoutuskotien yöpäivystystä, Heikki kertoo.
Tuolloin Niemikotisäätiössä kävi ilmi, että silloinen järjestelmä, johon kuului sairaala, kuntoutuskodit ja omat asunnot, ei enää palvellut kaikkia. Enenevissä määrin oli ihmisiä, jotka eivät tarvinneet sairaalahoitoa mutta ympärivuorokautista hoitoa kyllä.
Niemikotisäätiön kannatusyhdistyksenä toiminut Niemikotiyhdistys, joka myöhemmin muutettiin Lilinkotisäätiöksi, rakennutti tähän tarpeeseen Mäkikodin ja Sepänkodin vuonna 2002. Heikki toimi tuolloin Niemikotiyhdistyksen hallituksen jäsenenä ja oli alusta saakka mukana rakennustoimikunnassa. Kun Mäkikoti valmistui, Heikki kävi tukemassa talon toimintaa yöaikaan, mutta Lilinkotisäätiön palvelukseen hän siirtyi vasta, kun rakenteilla olevaan Sepänkotiin haettiin johtajaa.
– Toimin Sepänkodin johtajana vuoteen 2006, jonka jälkeen siirryin Koskikodin johtajaksi ja siitä kehittämispäälliköksi vuonna 2010, Heikki muistelee.
– Koskikodin johtajana olin jo niin monessa mukana, että en ehtinyt enää keskittyä johtamiseen. Lisäksi kaipasin tuolloin muutosta ja niin kaipasi säätiökin. Olisin ollut lähdössä, jos mulle ei olisi tarjottu kehittämispäällikön paikkaa, Heikki muistelee.
Kehitystyö on ollut aina lähellä sydäntä
– Päätehtäväni kehittämispäällikkönä on ollut säätiön sisällölliset toimintatavat ja niiden kehittäminen. Tein muun muassa ensimmäisen henkilöstön koulutusohjelman ja olen ollut muodostamassa päätöksentekomallia, jossa on määritelty se, mitä henkilökunta saa päättää ja mikä taas on kokonaan asukkaiden itsensä päätettävissä, Heikki avaa työtään.
Yhtenä tärkeimmistä teoistaan Heikki pitää kuitenkin lausetta, jonka hän lisäsi Niemikotiyhdistyksen hallituksen jäsenenä Lilinkotisäätiön työsopimuspohjaan jo ennen Mäkikodin ensimmäisten työntekijöiden rekrytoimista. Hänen ehdotuksestaan työsopimuksessa lukee tänäkin päivänä, että ohjaaja sitoutuu 2–5 vuoden välein työnkiertoon säätiön yksiköissä.
Heikki muistelee muutosvastarinnan olleen kovaa, kun työnkierto ensimmäisen kerran toteutettiin, mutta sen hyödyt huomattiin nopeasti. Se, että työntekijöillä on mahdollisuus siirtyä yksiköiden välillä, mahdollistaa hänen mukaansa hiljaisen tiedon jakamisen säätiön sisällä. Lisäksi se helpottaa työtä ja piristää työyhteisöä.
– Työnkierto nousee työntekijöiden työtyytyväisyyskyselyissä aina esiin yhtenä positiivisena etuna, Heikki huomauttaa iloisena.
Mukana muutoksessa
Vuosikymmeniä kestäneeseen työuraan mahtuu valtava määrä hienoja kokemuksia, kohtaamisia, oivalluksia ja yhteistyötä, mutta myös mielenterveysalan suuri murros, josta Heikki puhui Lilinkotisäätiön seminaarissa joulukuussa.
– On hienoa, että olen saanut olla mukana muutoksessa, jossa alan viitekehys on siirtynyt toipumisorientaatioon. Oma panokseni muutoksessa on ollut se, että olen sanoittanut sen, mitä toipumisorientaation hienot periaatteet ovat käytännön ohjaustyössä eli kuinka toipumisorientaation arvot saadaan käytäntöön, Heikki sanoo.
Heikki jättää suuret saappaat täytettäviksi jäädessään eläkkeelle. Hän on vuosien aikana tehnyt valtavan määrän kehitystyötä niin säätiön sisällä kuin valtakunnallisestikin. Esimerkiksi säätiön omat hoitajasta ohjaajaksi- ja ohjaajasta luotsiksi -koulutukset sekä monet kisailut, kuten innovaatiokilpailu, ovat Heikin kehittämiä. Lisäksi Heikki on ideoinut The World of Recovery -toipumispelihankkeen, ollut perustamassa mielenterveystoipujien valtakunnallista musiikkitapahtumaa Moniäänirockia ja tuonut Kukunorin kanssa kävelyfutiksen Suomeen.
Sotaa apatiaa vastaan ei ole Heikin mukaan koskaan tarvinnut käydä yksin, sillä työnantajat ovat aina mahdollistaneet kehityksen ja tukeneet ideoita, kun niiden keskiössä on ollut asukkaiden edun ja elämän kehittäminen.
– Kaikki on mahdollista! Paljon riippuu tietenkin siitä, miten ajatukset esittää. Oma tapani on aina ollut se, että ensin muutetaan tekemistä ja katsotaan sitten, tarvitaanko rahaa. Usein kyse on kuitenkin arvojen toteuttamisen muuttamisesta, Heikki huomauttaa.
– Se, että lähdetään muuttamaan ja muututaan ei usein maksa mitään. Pitää vain olla rohkeus kokeilla ja uskallus puhua ideoista. On myös muistettava, että yksin ei mitään saa valmiiksi, vaan aina tarvitaan muiden apua ja tukea, hän lisää.
Kokonaisvaltainen työ, jolla on merkitystä
– On myönnettävä, että tämä työ on ollut mulle hirveän kokonaisvaltainen, ja olenkin nyt eläkkeelle jäädessä melkoisessa kriisissä, koska työ on ollut suuri osa mun persoonaa. En ole koskaan erottanut vapaa-aikaa ja työtä toisistaan, vaan ne ovat menneet aina lomittain ja sekaisin, Heikki kertoo.
Toisaalta niin olisi käynyt Heikin mukaan siinäkin tapauksessa, jos hän olisi sukunsa velvoitteiden mukaisesti lähtenyt puoluepolitiikkaan, kuten alun perin oli aikomus.
– Olen onnellinen, että vaihdoin aikanaan puoluepolitiikan mielenterveystoipujien puolesta taistelemiseen. Tämä on ollut tärkeä taistelu, kansalaisoikeustaistelu, jossa taistelemme sellaisten ihmisten kanssa ja puolesta, jotka helposti katoavat ja joita ei nähdä.
Työn merkityksen kiteyttää muisto vuosien takaa, kun Heikki osallistui Sepänkodin asukkaan hautajaisiin, joissa ei ollut omaisia paikalla, vain Heikki, pari ohjaajaa ja vakisaattajat. Siunaustilaisuudessa pappi piti puheen, jossa hän kutsui asukasta väärällä nimellä.
– Siellä tuli sydäntä särkevästi mieleen se, että edes hautaan ei pääse oikealla nimellä, kun on tässä asemassa. Tämän takia olen käynyt tätä vuosikymmenien kansalaisoikeustaistelua, Heikki kertoo liikutusta äänessään.
– Ja sen taistelun tulokset konkretisoituvat arkisissa asioissa. Kyllä se aina koskettaa, kun näkee jonkun asukkaan lähtevän esimerkiksi kävelyfutistreeneihin ihan itsenäisesti, ilman tukea. Miten hienoa, että se ihminen osallistuu itsenäisesti ja kuinka tärkeää se on, että hän kuuluu johonkin jengiin ja on osallinen, oli se sitten kävelyfutisporukka tai joku muu.
Nämä ovat Heikin mukaan aina osoituksia siitä, että vaikka arjessa työ voi vaikuttaa välillä toivottomalta, niin yksilön on aina mahdollista löytää yllättävistäkin yhteyksistä merkitys.
– Ei se löydy kuntoutusoppaista ja -kirjoista vaan esimerkiksi futiskentältä, rokkipiireistä tai teatterista. Koko maailma on avoin ja aina joku hyötyy uusista kokeiluista, kuten kävelyfutiksesta, Green Caresta tai bänditoiminnasta, Heikki muistuttaa.
Kuusamon-mökki kutsuu
Työpöytä on tyhjennetty ja Heikki on jo siirtynyt lomalle ennen ensimmäistä virallista eläkepäivää, joka on kesäkuun alussa.
– Jään eläkkeelle hyvillä mielin. En voi sanoa, että olisin saanut kaiken valmiiksi, eihän se ole edes mahdollista. Mutta olen edistänyt omasta mielestäni asioita niin, että kaikki jatkuu oikeaan suuntaan.
Heikki aikoo pitää vuoden mittaisen miettimistauon, jonka aikana pyrkii ottamaan etäisyyden työhön ja työminään. Hän ei ole kuitenkaan poissulkenut sitä, että palaisi jossain vaiheessa säätiölle vapaaehtoisena.
– Olen aina nauttinut asukkaiden seurasta. Mä pidän heistä ja he pitävät musta. Mutta vuoteen en tule tekemään mitään kuntoutukseen ja sosiaalipsykiatriseen työhön liittyvää, tai näin ainakin yritän, Heikki naurahtaa.
Keväämmällä Heikki suuntaa Kuusamoon mökilleen ja aikoo olla siellä marraskuun pimeille saakka. Hän on vuosia harmitellut, ettei ole ehtinyt kokea luonnossa tapahtuvaa muutosta kokonaisuudessaan, koska on joutunut palaamaan kaupunkiin aina kesken muutoksen.
– Nyt mulla on lopulta aikaa kokea se kokonaisuudessaan ja aion sen tehdä. Lisäksi mökki on siitä hyvä paikka irrottautua työstä, että se on sekä televisio- että sosiaalipsykiatriavapaavyöhyke, Heikki sanoo pilke silmäkulmassaan.
Toivotamme Heikille leppoisia eläkepäiviä!
Viimeisimmät kommentit